Salibandyliigan pudotuspelit olivat ja menivät. Puolivälieräsarjat olivat huimia trillereitä jatkoaikoineen, kun kolme paria neljästä venyi vielä viidensiin peleihin.
Urheilua seuraava tuntuu toivovan aina muovimaton baletissakin viidensiä pelejä, jatkoaikoja ja dramaattisia ratkaisuja.
Tällä kertaa finaalisarja SPV-SSV jäi jollain tapaa pliisuksi. Tunnetta ei löytynyt viime kauden tapaan. En tiedä oliko syynä se, että joukkueet kohtasivat finaalisarjassa jo kolmannen kerran peräkkäin, vai todella se SPV:n mainostettu ylivoimaisuus.
Toisen finaalin jälkeen SPV:n Mikko Kohonen sentään yritti vähän herättää sarjaa henkiin nimittelemällä SSV:n pelaajia nipistelijöiksi. Kokeneet koutsit Mika Ahonen ja Tommy Koponen eivät kuitenkaan tähän leikkiin lähteneet. Katsojan sen sijaan piti pari kertaa nipistää itseään huomatakseen, että on peliä seuratessaan hereillä.
SSV:llä oli toisessa pelissä sukat ja saumat viedä finaalisarja pitkäksi, mutta SPV-veskari Jarno Ihme oli eri mieltä. Huikea seppä, ja mikä hienointa, entinen pesäpalloilija. Saku Lehden ja Riku Kekkosen loukkaantumiset välieräsarjassa osoittautuivat SSV:lle kohtalokkaiksi, vaikka paikkaajat Henri Lehtosen johdolla onnistuivatkin kelvollisesti.
En kirjoita tunnelmallisesta kauden kliimaksista myöskään sen takia, koska tämä kevät oli muutaman vuoden tauon jälkeen sellainen, jolloin en nähnyt pytynnostoa paikan päällä.
Vertailun vuoksi, viime kevään tunnelmalliseen kauden kliimaksiin voi palata tästä blogijutusta.
Onneksi jääkiekon SM-liigan mestaruusjuhlinta paikkasi kotisohvallekin kivunneella fiiliksellään salibandykauden päätöksen.
Ehkä mestarin pitäisi aina olla ensimmäistä kertaa juhliva tai sitten 35 vuoden välein voittava ”yllättäjä”, joka kietoo henkilökuvillaan mestaruustarinan kuin jännäksi, mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi kirjaksi.
